Eilinen iltalenkki sai hieman ikävämmän päätöksen kun jätin Piikan selkäni taakse ja jatkoin matkaa. Koira oli irti kuten niin monesti muulloinkin. Se jäi leikkimään pienen lätäkön reunalle. En käskenyt sitä luokse tai mitään ja kävelin mielestäni niin, että huomaan kyllä kun koira lähtee juoksemaan kohti. Näin ei kuitenkaan ollut ja Piika pääsi mut täysin yllättämään. Löysä hiekka ja noin 16kg koira juoksee melkein täysillä päin jalkoja. Siinnä se sitten jo olikin. Lensin kauniissa kaaressa selälleen maahan. Ainoa lohtu ja onni asiassa oli, että Piika kurvasi hieman sivuun jottei itse jäänyt mun alle. Ihan sanon suoraan kun siellä maassa makasin oli ensimmäinen ajatus kirosana tulvan lisäksi, että jahka saan sen koiran kiinni teen siitä rukkaset. Ei, en tehnyt manasin omaa tyhmyyttäni ja annoin koiran olla se olisi jo siinnä kohtaa ollut myöhäistä torua sitä se ei olisi enää tiennyt mistä puhun.
Olen kyllä meittinyt miten edes auttaa asiaa, että se oppisi edes hieman väistämään. Sen mielestä on mahdottoman kivaa juosta niin lujaa kun jaloista pääsee joko päin ihmisen jalkoja tai sitten hypätä ihmistä päin... Tämä ihana tapa on opittu nyt vasta kun tytön paino on ruvennut olemaan isommissa lukemissa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti